Nyt se sitten tapahtui. Nyt olen auttamaton todiste siitä että pahoista tavoista ei pääse eroo, vaikka kuinka yrittää. Vaikka kuinka ajattelee että on muuttunut.

Nyt olen menettänyt kaiken itsekunnioitukseni. Petin. Kalamies laittoi viestiä illalla. Kysyi josko pääsis yöksi ja että saisko "sitä pientä kivaa". Että ihan suoraan, en voi vedota siihen että luulin että se tulee ihan "viattomasti" yöksi. Vittu mä olen paska ihminen. Olen pettänyt ennenkin, mutta nyt se on jotenkin pahempaa. Ehkä se oli nuorempana helpompaa... En tiedä.

Olin ihan hermona kun se soitti että on alhaalla. Kädet tärisi ihan hirveesti, toivon että se ei huomannut.Olin ihan luonnoton aluksi, hymyilin vaan. Enkä kertaakaan ajatellut muuta kuin HERRANJUMALA SE ON NYT TÄSSÄ! Voi todellakin sanoa että elin hetkessä. Se oli taas ihana. Ensiksi juteltiin niitä näitä ja sit se kysyi joko saa laittaa nukkumaan. Sitten annoin sille ...hmmm... oraalista tyydytystä. Olin jo unohtanut millainen se on kun se tulee... Siinä ainakin tuntee että on saanut työstään hyvää palautetta. Hehe. Sitten se otti kiinni ja painoi lujasti itseään vasten. Iho ihoa vasten, niin että tuntee kun toinen hengittää. Se on aina niin lämmin. Mmm... Irrottauduin siitä ja käännyin katsomaan sitä. "Tiedäthän sie miksi mie teen tämän... Siksi että mie en halua muita kun sinut. (tauko) Mutta kun mie en sinua saa mennen eteenpäin... (tauko) otan jonkun muun." Sillä oli silmät kiinni. Se sanoi suurinpiirtein näin että toisaalta se haluiais jo vakinaiseen suhteeseen, mutta sen aika ei siihen riitä. Että se ei sitä vähää vapaa-aikaa halua jakaa "kahtia". Että sen vapaat kuuluu vaan sille, varsinkin silloin kun on jotain joka painaa. Se sanoi että sillä ei ole mitään annettavaa. Että sitten kun on, se haluaa pysyvään suhteeseen. Sanoin sille että "Mie haluan sinut, mutta olen realisti enkä jää roikkumaan." Tarkoittaen sitä mun "suhdetta" Etelän Mieheen. En tiedä toiko se mitään selvyyttä tähän juttuun, mutta se on jo ihan varmaa että siitä ei ole mun mieheksi. Vaadin varmasti liikaa läheisyyttä ja hellyyttä. Sillä ei riittäis hermo eikä aika semmoseen.

Mut jotenkin olen aina ajatellut että meidän suhde oliski parhaimmillaan sillon kun se on jo arkistunut. Toinen kulkee missä kulkee ja yhdessä ollaan kun ehditään. Toinen hoitais "kotia" (eli minä) ja toinen kulkis siellä täällä, mettällä, laskemassa, kiipeilemässä jne jen. Ihan älyttömän lapsellista, mut minut on kasvatettu perinteiseen perheen malliin. Äidille kuuluu koti ja isälle autotalli. (Ihan vitun sairasta verrata mua ja sitä "isään" ja "äitiin"... APUA)

Kuitenki musta on jotenki aina tuntunu että se ei osaa relata mun kanssa. Aamulla kun se lähtee se on jotenki outo. En huijaa itteäni uskomaan että se soittais enkä kaipaa mitään lässyn lässyn hei heitä. Pelkkä "moi, tormäillään" riittä. Mut se vaan on jotenki pingottunut kun se lähtee. Sanoin sille että muista mua välillä, mut ei se kuullut sitä. Sanoi vaan moi ja antoi pusun.

Se muuttaa tänään. Vittu. Koko aja se vaan liukuu kauemmaksi musta.

Minä kaivan itselleni kuoppaa josta en pääse ylös. Kaivan omaa hautaani. Elämäni aikana olen satuttanut pahasti miehiä... ja miksi, SEN TAKIA. Kalamiehen takia. Jos jossain vaiheessa lopetan Etelän Miehen ja minun jutun se on ikuisiksi ajoiksi rikki. Sillä ei ole turhan montaa pitkää suhdetta takana, ja se ottaa kaikki takaiskut tosi pahasti. Vittu mä en tajua miks olen tämmönen. MIKSI OLEN TÄLLÄINEN. Miksi kukaan muu ei käy!?

Nyt yritän olla ihmisiksi. YRITÄN OLLA HYVÄ. Antakaa siihen vielä mahdollisuus.