Olin taas menossa koko viikonlopun. Nyt onneks kotona. Olen miettinyt kuinka rikkinäinen tämä vuosi on ollut... Tekee ihmisestä väsyneen. En koe olevani matkailija tai kokenut junassa tahi bussissa matkustaja. Hermoilen lähtöä aina yhtä paljon. Pelkään aina että myöhästyn ja että suunnitelmat menee sen takia päi helvettiä. Olen yrittänyt päästä siitä, mut silti olen aina hermona. Vilkuilen kelloa etten vaan myöhästy hitaan kuskin takia, jos joku vie minut asemalle. Joillekin junassa tai asemalla istuminen on suuri elämys ja ihanaa vaihtelua, minulle se kuvastaa ainaista odottamista ja velvollisuutta olla jossain muualla kuin missä sillä hetkellä on. Kuka muu 22-vuotias suostuisi lähtemään isänsä ja sen uuden vaimon ja kakaroiden luo yöksi? Olen jo liian vanha siihen, mut se on minun velvollisuuteni "hyvänä tyttärenä" JA SILTI TUNNEN HUONOA OMAATUNTOA KUN EN VOI OLLA SIELLÄ USEAMMIN! Vittu ei mitään järkeä.

Nyt koulua pari viikkoa ja siinä välissä pitäis käydä vielä kertaalleen etelässä. *Huokaa* Saati että matkailu ees taas ottaa hermoon se ottaa myös lompakon päälle. Voi jos kaikki rahat sais takas mitä olen matkoihini kuluttanut olisin rikas! Haaveilen uudestavuodesta Etelän Miehen kanssa... mutta aika näyttää ehdinkö sinnekään. Sit ensi kevät... En suostu ajattelemaan sitä. Paniikki iskee vähemmästäkin. Harjoittelupaikka? Kesätyöpaikka? Taas etelään? Vai pohjoiseen minne oikeasti haluaisin? Liikaa avoimia kysymyksiä. Aivot ei pysty käsittelemään.

Olen ajatellut Kalamiestä. Aina kun tulen tänne pohjoiseen se mies tulee mieleeni. Miksi kaipaan sitä vieläkin. Muistoihin on kieltämättä tullut lievä kitkerä sävy. Se mies käytti mua hyväkseen. Vittu miksi joka kerta menin sen luo, miksi uskoin että siitä tulis ikinä jotain muuta. Miksi ihmeessä rakastin sitä niin? Typerää. Lapsellista ja typerää.

Aikuisena on masentavaa. En rakasta Etelän Miestä yhtä hullusti kuten Kalamiestä, mutta silti jatkan suhdetta häneen. Ei mitään järkeä. En rakasta niin että muuttaisin kauas kotoa vain ja ainoastaan hänen takia. Mulla ei ole mitään etelässä. Se olis ainoa tuttu sen kotikaupungissa. Olisin niin riippuvainen siitä että se tekis mut hulluksi. Ei ketään tuttuja. Kukaan joka kävelis mua vastaan kadulla ei tuntis mua...

Miksi sitten jatkat? Siksi koska minulla ei ole muutakaan. Siksi koska en halunnut enää olla yksin. Siksi koska se oli niin rakastunut muhun heti ekan kerran kun nähtiin.

Mulla on ongelma ja se on minä itse.