Nytpä Tulikin oivallus. Kiitos Kazu, tajusin että tosiaankin kehityn muilla elämän aluilla, mutta tällä en. Tai aina kun nään/kuulen siitä taannun. En ajattele asioita pitkäjänteisesti vaan hetken mielihyvän toivossa. On todellakin aika lopettaa. Voisi kuvitella että hän on minulle kuollut. Siis että kaikki se ei koskaan enää palaa, vaikka sitä vielä näkisinkin. Kiitos siis vinkistä. Alan todellakin olla jo väsynyt tähän ainaiseen pettymiseen. Päätän että kaikki on ohi ja suren sitä. En unohda, mutta en haikaile peräänkään. Realismi alkaa nostamaan päätään. Tai ehkä vain luovutan. En jaksa enää kärttää sitä.

Suruajan jälkeen suhtaudun siihen realistisesti, en intohimoisesti. Ei vihaa, ei rakkautta. Ihminen muiden joukossa. Jos se tulee kadulla vastaan hymyilen, mutta en himoitse. En säikähdä vaan totean: tunnen tuon ihmisen.

Huokaus. On todellakin aika lopettaa.

En vain tajua miksi se ei mua halua. Se ei ole selittänyt muuta kuin että ei voisi, kun hänellä ei ole mitään annettavaa. Eikö se ole minun päätökseni? Olen niin kiltti ja hauska että minusta on aina tykätty. Kamalaa sanoa noin, mutta niin se vain on. Tietenkin kaikki jotka tuntee mut lähemmin, tietää että olemassa on myös se pimeä puoli, mutta tuntemattomille olen "se mukava tyttö".

Se tässä ehkä eniten ketuttaa. Ihminen joka ei pidä minusta.

Ei enää, en vain jaksa enää. Luovutan. Keskityn olenaiseen: Elämääni ilman Kalamiestä.