Olen viettänyt iltojani mesellä jutelle Kalamiehelle...

Jotenkin sitä huomaa pettyvänsä aina kun sen kanssa juttelee. Että se ei olekaan ajatuksiltaan niin  kuin minä. ...Mutta eihän se ole kun se on oma itsensä. Eikä suostu muutumaan piiruakaan. Kaikki on sille niin mustavalkoista ettei voi uskoa sitä todeksi.

Mutta nyt pitää pohtia sitä miksi ihminen oikeastaan pettyy. Siksi että se kuvittelee aisioita joksikin toiseksi mitä ne on. Että minä kuvittelen, haaveilen Kalamiehen olevan kuin  minä. Hakevan samoja asioita kuin minä. Etsivän samaa rauhaa. Mutta ei se niin ole. Se on jo löytänyt rauhansa. Se tietää mitä se haluaa eikä luovu haaveistaan. Ei suostu "mukautumaan". Se on kaikki tai ei mitään ihminen.

Minulle kaikki on niin häilyvää. Etsin jotain enkä tiedä mitä. Jos tietäisin mitä etsisin voisi löytäminenkin olla helpompaa. Kotia? Rakkautta? Mutta olen niin onneton etten edes tiedä MITÄ haen. Tunnen menetystä joka kerta kun se osoittautuu joksikin muuksi kuin mitä olen kuvitellut. Se murhaa sitä kaunista hengenheimolaisen kuvaa mitä olen siitä luonut. Se saa mut vihaiseksi ja surulliseksi. Mutta vain sen takia mitä olen itse omassa päässäni siitä kuvitellut. Ihan turhaa.

Ja kummallisinta on että tiedostan sen puutteet ja sen päätökset. Silti kuvittelen sen olevan jotain muuta. (Outoa.) Miksi en vain voi hyväksyä että se ei tule ikinä olemaan kuin haavekuvani. Etten ikinä tule asumaan Pohjoisessa, eikä meillä tule ikinä olemaan sitä ihanaa tyttölasta minkä unissani näin. Kylvetin kaunista vaaleaa lasta ja mielessäni jotenkin tiesin sen olevan Kalamiehen. (Vielä oudompaa.)