Nyt on paha olo. Tänään oli siis loppuarviointini. Kaikki meni perselleen kuten olettaa saattaa. Tiesin sen. Tiesin että kun haluan jotain enemmän kuin mitään muuta se menee perselleen. Minut haukuttiin... Minun luonnettani kritisoitiin. En usko enää että minusta on psykiatriaan. Minusta sanottiin etten kysy tarpeeksi kysymyksiä. MITEN NIITÄ VOI KYSYÄ KUN HENKILÖKUNTA EI OTA KUULEVIIN KORVIINSA JA VASTAA TEILAAMALLA KYSYMYKSENI KOKONAAN. Tulee tunne ettei kysy tarpeeksi fiksuja kysymyksiä, kun niihin vastataan siten että kysymys on "väärä". Äänensävy on tiukka ja kova, tai sitten vain supatellaan keskenään ja minä olen yksin asiakkaiden kanssa.

...Mutta ei kukaan tiennyt kuinka se sattui. Lähdin töistä iloisena kuten aina, kun pääsin kotiin itkin. Itken vieläkin. Pitäisi koota itsensä ja lähteä hakemaan lippuja jotta pääsen Etelän Miehen luo. Ei tee mieli lähteä enää mihinkään. Illalla pitäisi mennä vielä työpaikalle illanistujaisiin. Vituttaa niin saatanasti. Tekee mieli haistattaa koko maailmalle paskat ja häipyä jo Etelään.

En pysty vielä kertomaan kenellekään paitsi Etelän Miehelle mitä tänään tapahtui. Ensiksi täytyy toipua ja selvittää tämä juttu itselle. Sitten voi harkita tulevaisuutta ja miettiä onko minun sitten parempi suuntautua johonkin muuhun. Soitin kotiin tultuani Etelän Miehelle ja kerroin miten arviointi meni, puhelun alku meni ihan hyvin, mutta kesken kaiken aloin taas itkemään. Mies yritti parhaansa mukaan lohduttaa. Siltä tuli juuri lohduttavia tekstiviestejä...

Tekisi mieli kysyä ohjaajiltani että onko heidän mielestä minusta psykiatriseen hoitotyöhön? Heidän luulisi tietävän, heidän tulisi tuntea ihminen ja sen mieli. Ehkä teen niin, kunhan saan tämän tunnekuohun käytyä läpi ja osaan suhtautua asiaan kylmän rauhallisesti, kiinnittämättä siihen mitään tunteita.

Vituttaa kyllä niin perkeleesti. Laitan itselleni liian korkeita tavoitteita ilmeisesti... Tai sitten vaan olen niin paska että edes alhaiset tavoitteet ei täyty. SAATANA! Tekee mieli syyttä sitä saatanan ämmää siellä töissä, mutta se olisi lapsellista, koska vika on kuitenkin minussa itsessäni. Tekee mieli syyttää kaikkea muuta paitsi itseä. Elämäntilannetta, harjoittelun hajanaisuutta jne. jne. lista on loputon.

Nyt olen jo jotenkin rauhoittunut. Alistun kohtaloon. Pitää lähteä sinne bussiasemalle...

Niin ja anteeksi ruma kielenkäyttöni, annettakoon se olosuhteet huomioon ottaen anteeksi.

Se mikä ei tapa, se kiduttaa...