Kalamies kävi eilen päivällä kylässä. Oli pari tuntia. Se tuli ja oli samanlainen kuin aikaisemminkin. Meni sängylle makaamaan ja puhui kuin Runeberg. Minä vain hymyilin ja nyökkäilin. Istuin hetken ja suoristauduin sen viereen. Se puhui edelleen ja minä vain katselin lumoutuneena. Sitten, BANG. Lähtölaukaus: "Mulla on uutta hajuvettä. Haista." Painauduin sen kylkeen kiinni ja työnsin nenän sen niskaan... Hengitin syvään sitä ihanaa tuoksua ja suutelin sitä. Parhaimmailta se tuoksui korvan takaa, niskasta, hiusrajan tuntumasta... se tuoksuu sieltä omimmalta. Kalamieheltä. Se tarttui kiinni ja huokasi syvään. Tätä sekin oli kaivannut (luulen ma). Se suutelin mun kaulaa ja suuta. Irrottauduin siitä hetkeksi ennenkuin olisin menettänyt kaiken itsehillintäni, "Arvaa mitä... Mulla on NE." "Pitihän se arvata." Se hymyili. Valehtelin, ei ne olleet vielä silloin alkaneet. Mutta en halunnut "pettää". (Kuinka kieroutunutta.)

Annnoin sille sitä mitä voin antaa. Ja siitä tuli niin likainen olo. Tai käytetty olo. Tyhjä. Onneton. Vaikka se oli todella kiitollinen. Nousin sen jalkojen välistä ja siirryin se viereen. Se suuteli mua tiukasti suulle. Olin yllättyny. En muistanut ettei se pelkää omaan hmm... "tavaraansa". Se otti viereen ja puristi.(Kuin oikeatkin rakastavaiset, pah!)  Pääni lepäsi sen rinnalla ja silitin sen hiuksia ja partaa. Kaikkea mihin suinkin vain ehdin koskea. Oltiin hiljaa ja kysyin mitä se mietti... "Sitä että harmittaa kun ei osaa olla paikallaan. Aina on kiire." Nostin päätäni ja katsoin sitä silmiin ja jos en nähnyt harhoja, sen silmissä kimmelsi kyyneleet. Se pyyhkäisi pian silmiään ja sulki ne. "Teet itse itsellesi kiireet..." Sanoin ja suutelin. 

Sen lähellä oleminen on jotain uskomatonta. Pidin siitä lujasti kiinni, kuten sekin musta. Köllöteltiin niin hetki, uskotellen itselle ja toiselle että tämä oli nyt jotain muuta. Ettei tämä ole sitä mitä se on ollut aikaisemmin. Kaupankäyntiä. Se tarjoaa mulle mitä niin kovasti tarvitsen ja saa itse tyydytyksensä.

Lähdettiin samaa matkaa, se asioilleen ja minä iltavuoroon. Heipat heitettiin ovella, ei siis upeita jäähyväisiä. Ulkopuolisille kaksi ystävää erkanemassa, jotka näkevät pian uudestaa. Ja näinhan se ei ole.

Ei se tajua miten se mua satuttaa. Itseä nyt ketuttaa kun olen niin pehmeäsydäminen. Lankean siihen aina vaan. Eilinen päivä oli mitä parhain päivä, uskomatonta mutta totta unohdin jopa syödä. Eikä ollut edes nälkä. Mielessäni kelasin sitä hetkeä kun katsoin sen silmiin. "...kun ei osaa olla paikallaan..." Niin pehmoa että oksettaa. Olen rikkonut suhteitani sen miehen takia, eikä se tiedä sitä. Ei se osaa edes aavistaa. Olen lopettanut sen sanomisen että haluan sen. Kun ei se mitään muuta. Olo on niin käytetty. Huora. Kun se saa mitä haluaa se lähtee. Ei soita. Ei tekstaa. Taas kerran olen niin rikki.

Eilen tekstasi se Herra X baarista. Se haluaisi nähdä. Nyt ahdistaa ajatus, koska tuntuu kuin pettäisin Kalamiestä. Tuntuu että jos se saisi tietää mun tapailevan muitakin se luulisi etten halua sitä. Että olisin jotenkin halpa sen silmissä. Joka on täysin typerää, ei me olla sovittu mitään. Minusta tuntuu että tämä Herra X on Kalamiehen kaveri, tai ainakin se liikkuu samoissa piireissä. Vieläkin ahdistavampaa. Enhän voi mennä kysymäänkään että: "Tunnetko sitä ja sitä, se on mun pano."

"People say that leading a double life is hard. It`s not. It`s the triple and quadruple life that starts to get you." (tjsp) -Lord of War leffasta.

Voin yhtyä tähän täysin. 3:lle eri henkilölle eläminen (esittäminen) eri elämää on vaikeaa.