Heräsin juuri ja katsoin paniikissa puhelinta, olenko nukkunut kun Herra X on laittanut viestiä. En ole.

Juttuhan meni niin että Herralta tuli vastaus polttavaan kysymykseeni: Miksi ihmeessä hän haluaa esitellä mut äidillensä? Jotain se vetos kaveriuteen ja siihen "kuinka mukava" minä olen. Lopputulos oli kuitenkin se että hän ei ole varma jatkuuko tämä päivän vai viikon vai kuukauden. Sovimme sovussa että siirrämme vanhempien tapaamista myöhemmäksi ja hän lähti kaverilleen ja sitten kaupunkiin, eli baariin. Laitoin sitten takas et jos tarvii yöpaikkaa niin laittaa viestiä. Ei ole viestiä kuulunut ja koska kellokin on jo mitä on, se tarkoittaa että hän on siirytynyt kantiksestaan oikeaan yökerhoon.

Ja sekös vituttaa mua.

Hän sanoi olevansa juomatta tämän viikonlopun... Eipä sillä, lähdenhän minäkin huomenna juopottelemaan, mutta en ole koskaan sanonut olevani juomatta. Ahdistaa. Pöyrin sängyssäni miettien sitä kun hän silloin lääppi niitä "kavereitaan". En vain voi sietää sellaista. Olen mustis, myönnän sen. Mietin että nyt se on mennyt siihen yökerhoon jossa tavattiin ja tavannut jonkun toisen vielä "kivemman".

Miksi vaivaan päätäni tällaisilla uhkakuvilla? Siksi että olen kuitenkin, kaikesta huolimatta ihastunut häneen. Minua ahdistaa ajatus menetyksestä, vaikka tämä "tapailukin"  on yhtä helvettiä.

Tämä on mennyt niin vaikeaksi että olen jo miettinyt viheltääkö itse pilliin. Laittaa peli poikki. Mahassa tuntuu pahalta ja unetkin menee. Onko järkeä? Ahdistaa ja päätä kiertää nonstoppina filmi hänestä ja tummatukkaisesta naisesta hänen kyljessään.

Tekee mieli lähteä lenkille. Lähteä ulos ja tuulettaa päätä. Jos meri olisi sula mensin katsomaan sitä... mutta se ei ole. ...Joten tyydyn purkamaan itseäni koneelle pimeässä yksiössäni.

Ei kai oikea rakkaus olisi näin vaikeaa?