Olen siis liukunut yön unen ja toden rajamailla miettien Kalamiestä...

Se on mulle huume. Olen junkie ja se on mun fix. Viesti siltä on kuin nakkaisi e:tä-nassuun ja meseily sen kanssa kuin tykittäisi suoneen. Olen Addikti. Mutta eikö myöntäminen ole ensimmäinen askel paranemiseen? Pikkuaskelin yritän muuttua, sitten taas repsahdan. Paranemista seuraa relapsi.

Se oli eilen mesellä ja juteltiin. Se on jotain niin outoa että se on ihanaa. Niin outo, erilainen, se on Jotain Muuta.

Haluan sitä, mutta en halua antaa. Haluan sen kokonaan vuoteeseeni, ei vain seksin takia. Halua ettei se poistuisi ikinä. Että se kerrankin juttelisi minun kanssa. Kysyisi multa sen mitä se on aina halunnut kysyä. Miksi teet näin? Miksi olet pettänyt miehiäsi minun kanssani? Miksi välillä sanot haluavasi minua, sitten haukut pataluhaksi viestein? Miksi sanot haluavasi minut ja silti olet toisten miesten kanssa?

Mutta tiedän että se tulee mun luo vain sen yhden asian takia. Annan sille. VAIKKA EN HALUAISI. Eikö tällä naisella ole ollenkaan itsetuntoa?! Eikö hän todellakaan usko että tämä mies voisi ihastua häneen vain ihmisenä?! Ei seksillä pääse kenenkään sydämeen! Kuka voisi rakastaa naista joka tekee niin? Joka ei arvosta itseään sen vertaa että antaa kenkää tuollaisille vonkaajille?! ...Ja silti se on niin ihana. En ajattele seurauksia kun sallin sen tulla luokseni. Tunti tai kaksi, joskus jopa yö on parempaa kuin viikot, kuukaudet ilman sitä arvostukseni säilyttäen.

Vai onko? Onko se oikeasti sen arvoista. Eikö ole parempaa elää koko ajan tasaista elämää. Ei yllätyksiä, ei jännitystä. Ei toiveita? Ei sydänsuruja, ei ahdistusta, ei huonoa omatuntoa? Tämä on kuin vuoristorata. Sen huomio nostaa mut taivaisiin ja alas tullaan ihan varmasti. Ja ryminällä. Sitten taas kerään sen mitä elämästäni on jäljellä ja jatkan normaalia olemista ja elämistä. Elän sitä tasapaksua unelmaa, kunnes se huomaa minut taas. Olen laittanut elämäni paskaksi sen takia, eikä se edes tiedä sitä. Olen lopettanut seurustelusuhteita, koska en ole halunnut pettää ja minkä takia? Kuukauden kestävän huuman takia. Sen että haluan varata vuoteeni hänelle kuukauden ajan. Ei mitään järkeä?!

Mutta miksi asioissa pitäisi olla järkeä? Elämä vaan on vaikeaa.

Sitten kun (siis jos) löydän miehen jota kohtaan tunnen samoin kun tätä miestä, tiedän löytäneeni Sen Oikean. Kaikki on kuten pitää, olen niin ihastunut, ettei millään muulla ole merkitystä. Ainoa ongelma on ettei tunne ole molemin puolinen.  Bittersweet.