Onneksi se on vain kerran vuodessa!

Olen taas istunut koko illan koneella, joten tämä kirjoitus on lyhyt.

Alkuilta oli mahtava. Oli mukavaa seuraa ja ilmat upeat! Mutta...

Olin loppuillasta ihan liian kännissä, sekoilinja huusin Herralle. Herra vittuuntu ja sanoi et "Tämä on nyt tässä, kun oot niin vaikea." ERO! Eli sen jälkeen vain itkin. Olipa kiva loppu illalle. Itkin niin että aamulla olin sen näköinen kuin olisin saanut turpaan. Kankkunen oli kamala ja automatka Herran Vanhempien kyydillä kotiin yhtä tuskaa. Meitä oli takapenkillä kolme ja minä oksensin puolessävälissä, pussiin kylläkin. Ne pirun liikenneympyrät ei tehnyt hyvää...

Aamulla Herran kainalossa maatessani se kysyi: "Oletko vielä mun kulta?" Vastasin: "Olen.Oletko sinä mun?" Ja niin olimme taas yhdessä.

Olen yrittänyt välillä jutella siitä mitä tapahtui, mutta en minä tiedä auttaako se mitään. Sanoin sille että rakastan sitä. Auts. Se sanoi ettei tiedä tunteeko mua kohtaan mitään. Välittää, mutta ei tiedä rakastaako, tai onko edes ihastunut. Se sanoi ettei tiedä rakastaako ikinä ketään ja että jos minusta se on väärin mua kohtaan, niin lopetetaan. Toisaalta se on väärin, enkä halua herätä joku päivä siihen että olen odottanut turhaan.

Mutta toisaalta sen kanssa on niin hyvä olla. Kun ei ajattele pitkällä tähtäimellä, on sen kainalossa mukava maata. Sen hetken kun on se on siinä vieressä tuntuu että kaikki onkin hyvin. Kun se koskee niin ihanasti voi melkein luulla että sekin välittää...

En tiedä mihin tämäkin päättyy. Pahoin pelkään että otan turpaani... onneksi se vasta jossain hamassa tulevaisuudessa...