Tämä on niin rasittavaa. Alan aina toivoa että NYT tämä muuttuu, nyt se haluaa mut enemmän kuin vain vuoteeseensa. Aina  ja aina ja aina. Laitoin Kalamiehelle viestin takas: "No hö. Mihis meinaat mennä ja mitä tekemään. ?" Sitten jonkin ajan kuluttua laitoin uuden viestin, koska aloin miettiä että MIKSI se menee, toinen nainen, Se Oikea sillä vihdoin? Se meni näin:  "Nii ja miksi? Jos et huomannut niin kyllä, kaikki asiat kuuluu mulle. ;P"

Vittu mua vituttaa. Hohto on menny koko reissusta. Olis se toki helpompaa mennä sinne, on se kuitenkin lähempänä kuin Turku ja Etelän Miehen kotipaikka. Mut jotenki ei vaan vois enää kiinnostaa. Säälittävää! Niin oksettavan säälittävää että tekis mieli lyödä itseä! Mennä nyt jonnekkin toiseen kaupunkiin ENTISEN panon takia!? Puna nousee kasvoille ja tekee mieli painua maan alle. Miten voinkin olla näin onneton. Ei mitään järkeä. Minä, kova feministi, otan joltain ukolta henkisesti turpaan aina vaan uudestaan! Vapaaehtoisesti oikein itse hakien tilaisuutta saada taas siipeen!

Se sattuu vaan jos annan sen satuttaa.

Nyt tekis mieli soittaa jollekin miehelle, ihan kelle vaan (paitsi ei Etelän Miehelle) ja pyytää tänne. Antaa ja saada. Todistaa itselle että on vielä haluttava ja että vaikka Kalamies ei mua halua, niin joku sentäs. Tekis mieli maata kainolossa ja tuudittautua hetken illuusioon rauhasta. Olla niinkuin huomista ei olisi ja kaikki olisi tässä ja nyt. Tuntea toinen lähellä, tuoksutella ihoa, maistaa suuta. On niin kauan kun olen viimeksi saanut olla jonkun lähellä, tammikuun ensimmäisenä viikonloppuna Etelän Miehen luona.

Olisi ihanaa uskotella taas itselle että rakastuu uudelleen ja että vaikka kukaan ei koske kuin Kalamies, voi joku toinen kuitenkin olla ehkä tarpeeksi hyvä. Olla hetki niin kuin Kalamiestä ei koskaa olisi ollut olemassa. Vaikka tiedän että todellisuus iskee vielä ja saa mut taas vaikeuksiin, olisi mukavaa viettää hetki leikkien että kaikki voi ehkä olla vielä yhtä hyvää. Hetken rauha, hetki ilman muistoja. Hetki ilman minua.