Tänään sitten, eilisen "Lähikaupungin" varmistumisen johdosta laitoin Kalamiehelle viestin: "Terve! Majoitatko mut kesäks jos tuun sinne?" Ihan siis vitsillä, mullahan oli jo paikka. Se vastas että "Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan itsekin menen toiselle paikkakunnalle töihin ja laittaa asunnon pois." VOI VITTUU!!! En TIETENKÄÄN ajatellut että näkisin sitä kesällä, en en. Enkä tietenkään luottanut siihen että se on siellä. En en. Pois se minusta. Kyllä mä oon onneton. NYT IHAN VARMASTI LOPETAN TÄN TYPERYYDEN! Kun sain sen viestin tuntui pahalta, kädet meni veltoiksi ja alkoi oksettaa. Niin paljon luotin siihen että se on siellä.

Ei tästä tule enää mitään. On jo aika päästää irti, siitä on noin 5 kk kun olen sen viimeks nähnyt. On aika päästää irti ja hyväksyä se fakta ettei TÄSTÄ TULE KOSKAAN MITÄÄN. Ei koskaan enää. Olen sitten vaikka yksin, jos mulle ei kerran ole tarkoitettu ketään muuta. Ei auta enää mikään. Ei näin pitkän ajan jälkeen kannata edes. UNOHDAN SEN KESÄLLÄ. ENKÄ LAITA ENÄÄ VIESTIÄ. Pitäisköhä tehdä ihan kirjallinen sopimus itseni kanssa. Niinhän alkoholisteillekin tehdän. Se sitoo hoitoon. On PAKKO yrittää irti ja sitoutua hoitoon. Teen itselleni hoitosuunnitelman ja toteutan sen. Niin teen. Niin on pakko tehdä, eihän tästä muuten tule mitään. Jätän Etelän Miehen kesän alussa ja aloitan elämäni taas sinkkuna. Kuulostaa hyvältä. Bailausta ja töitä, aurinkoa ja kavereita. Niin sen täytyy olla. Elämä on ihanaa...?