Oho. On vierähtänyt aika kauan kun viimeksi kirjoitin... Ei vaan ole ehtinyt. Tänään tulin Etelästä bussilla... Nyt olen mesetelly, siivonnu, pessyt pyykkiä ja nukkunut. Niin näin myös luokkakaveriani päivällä kaupungissa. Juteltiin ...mistäpä muusta kuin miehistä... Se tietää koko mun ja Kalamiehen historian. No ei nyt ihan kaikkea, ei kukaan tiedä ihan kaikkea. Mut pääpiirteet kuitenkin. Olen kertonut sille ja  pitänyt sitä kuin kostona siitä että musta ja meistä ei tiedä kukaan...

Eilen se viesteili kun olin Etelänmiehen luona. Onneks Etelän Mies ei kuullut/tajunnut että mun värinähälytys surisi. Vastasin sille vasta tänä aamuna. Se laitto et sillä on sen kaverin hautajaiset ens viikonloppuna. Kamalaa. Mun tekis mieli tekstata sille, mut en tiedä mitä sanoisin ja että vastaisko se. Enhän tuntenut sitä sen kaveria enkä ole Kalamiehelle mitenkään läheinen. Mitä mun tekstarit sitä lohduttais...kuitenkin tekis mieli tukea sitä jotenki. Nii ja vissiin sen Pikkuveli on muuttanut mun naapuriin. Se ja sen Erikoinen Tyttöystävä luulisin ainaski.

Opin tänään myös erittäin tärkeän asian tulevaisuuteni varalle. ÄLÄ IKINÄ LAITA MOHAIR-VILLATAKKIA MUIDEN PYYKKIEN SEKAAN. Ostin uuden ihanan villiksen Etelästä ja se kutitti mua päällä. Siinä oli semmosia pieniä karvoja... Mietin et kyl se on pakko pestä kun en voi muuten pitää sitä päällä. Laitoin herkänpyykin 30 asteen ohjelman ja tuloksena oli koneellinen mohair vaatteita. Farkut, hupparit, paidat kaikki. Karvaa oli irronnut lievästi ilmaistuna paljon. Sitä oli kaikkissa vaatteissa ja sitä lenteli ympäriinsä pesutupaa kun yritin röppyyttää (eli puistella) karvat pois. Eikä muuta kun kone uudelleen päälle ja muut pyykit sinne. Villis on nyt kuivumassa arvokkaasti pyykinkuivaustelineelle levitettynä. Mietin vain mitä tapahtuu mun mustille vaatteille jotka meni koneeseen seuraavana. Epäilen että tarrarullaa kuluu aika paljon, kunhan vaatteet on kuivuneet. Oijoi... Oppia ikä kaikki.

Niin ja muuten huomenna täytyy tietää mihin suuntautuu. Olen Suuren Valinnan edessä. Olen mielessäni haaveillut eräästä hmm... ihmisen psyykeeseen liittyvästä työstä, mut olen tässä parin päivän ajan miettinyt että mitä jos minusta ei olekaan siihen. Jos en osaa kysyä juuri niitä oikeita kysymyksiä, jos en osaa ymmärtää ja auttaa. Olisinko parempi hmm... hoitamaan ihmistä fyysisesti. Olenko ehkä liian itsekeskeinen auttaakseni muita, entä mitä  jos olen liian hiljainen. Usein olen hiljainen kun menen/joudun uuteen paikkaan/tilanteeseen. En ole ujo, olen vain mielummin seuraaja kuin osallistuja.

Huomenna minun täytyy päätää mitä teen "koko loppuelämäni". Ei turhia paineita.